Söpöläiset murkkutytöt

Murkulla käy aina välillä tyttöjä vieraina. Hänellä on paljon tyttöjä ihan vaan kaverina. Aluksi murkkua hävetti tuoda tyttöjä kotiin, koska minä tulin aina tervehtimään tyttöjä ja esittelemään itseni, hei vähänks noloo! Nyt murkku on jo tyytynyt kohtaloonsa ja ärsyttävään äitiinsä.  Minusta on ihanaa kun tyttöjä käy, murkkutytöt ovat niiiiiiiin söpöjä, nättejä ja hellyttävän ujoja. Ja tuoksuvat hyvälle, murkkupoika kun ei aina kukkasilta tuoksu eikä varsinaisesti sana ”söpö” tule ensimmäisenä mieleen… Tosin murkkutyttöjen vanhemmat voivat olla aika lailla eri mieltä tyttöjensä söpöydestä. Tulkaa kysymään minulta 6 vuoden kuluttua kuinka ihania ne murkkutytöt ovatkaan =)

Pikkupuumia (= murkkua pari vuotta vanhemmat tytöt) varten on kehitetty vedenpitävä suunnitelma. Käydään säännöllisesti viattomasti kysymässä haluavatko nuoret juotavaa/keksiä/ruokaa jne., lista on loputon.

Kun typsy aikanaan tuo poikia kotiin, jotenkin tuntuu että suhtautumiseni ei taida olla ihan sama kuin nyt. Hontelo, näppylänaamainen ja katsekontaktia välttelevä poika ei varmasti ole niin hellyttävä kuin suloinen tyttö. Etenkään mieheni mielestä…  Vaikka on omakin murkkupoika aika ihana kaikessa läheisyydenkammossaankin ja terävine sanoineen. Osaa hän olla myös hauska ja fiksu, etenkin jos on jotain vailla.

Vähän jo kauhistuttaa etukäteen tulevat(kin) puhelinlaskut, tämän päiväisen uutisen mukaan tytöt tekstailevat 3 952 viestiä kuukaudessa ja pojat 2 815 viestiä, siis ihan oikeasti mitä muuta he oikein kerkiävät tehdä?? Olla chatissä loppuajan? Murkun tähän astinen ennätys on ”vain” reilu 1200 viestiä kuukaudessa, mutta miltei pyörryin jo tuostakin luvusta. Jos minä vetäisin saman määrän viestejä, minulla olisi sormet paketissa ja se viimeinenkin aivosolu höyryäisi lamaantuneena.

Haluan tohtori Huhtikankaan

Enpä ole aiemmin ollut näin nopealla lääkärillä, se oli kyllä varsinainen sisään, ulos ja ravistus. Siis käden. Osaltaan nopeuteen vaikutti se, että kävin jo eilen omalla työpaikkalääkärillä. Minun piti soittaa hänelle tänään kokeiden tuloksista ja kunnosta, mutta hän oli unohtanut että olikin koulutuksessa. Tai sitten hän ei vain halunnut enää kuulla minusta yhtään mitään mikä on varmaan todennäköisempi vaihtoehto. Mieheni on käyttänyt tuota samaa "olen koulutuksessa" taktiikkaa viimeiset 3,5 vuotta.

Sain määräyksen olla tekemättä loppuviikkona mitään ja kotoa poistumiskiellon (olisikohan hän voinut määrätä saman miehelleni…?). Ja koska miehille tuottaa vaikeutta ymmärtää mitä vaimo sanoo, toistan: PITÄÄ OLLA TEKEMÄTTÄ MITÄÄN. Eiköhän se nyt mennyt jakeluun.

Vaikka käytämme suurimmaksi osaksi yksityisiä lääkäripalveluja, kaipaan pysyvyyttä lääkärisuhteessa(kin). Yksityiselläkin puolella lääkäri vaihtuu melkein joka kerta ja parhaimmille lääkäreille on vaikea saada aikaa. Rasittavaa selittää aina samat asiat uudestaan. Haluaisin perhe- tai kylälääkärin, niin kuin ennen on ollut. Itsekin kävin lapsena tohtori Huhtikankaalla, ihanalla vanhalla sedällä. Kun itkin ensimmäisenä elinvuotenani koko ajan, hän selitti että se johtuu siitä että aivot kehittyvät nopeammin kuin taidot, eli tiesin miten joku asia pitäisi tehdä, mutta motoriikka ei ollut tarpeeksi kehittynyt tekemään tahtomaani asiaa. Siihenhän se aivojen kehitys sitten tunnetusti minulla jäikin.

Kaikista huolestunein olen opiskelijoiden terveydenhuollosta. Kun mieheni meni YTHS:n ulkomaalaistaustaiselle lääkärille valittamaan polveaan, tämä kirjoitti miehelleni E-pillerireseptin. 

Mitä olen oppinut elämäni aikana

Älä jätä työkonettasi töihin, koska sen kaksi kertaa kun sen teet, tulet satavarmasti viikonloppua vasten kipeäksi ja etätyöpäiväsi peruuntuu koska koneesi on töissä.

Päinvastoin kun oppaissa ja lehtien haastatteluissa hehkutetaan, et kasva ihmisenä kun saat lapsen. Sen sijaan huomaat oman pienuutesi hävettävän selvästi saadessasi raivarin 1,5–vuotiaalle joka on vain huomiotasi vailla. Vanhemmuus ei kasvata kärsivällisyyttä, se kasvattaa ainoastaan *sensuroitu* otsassasi. Ja tuo *sensuroitu* kasvaa sitä mukaa isommaksi kuin lapsikin.

Kun lapsi tulee murkkuikään, niin tulet sinäkin. Yritä siinä sitten pysyä rauhallisena ja muistella, että kaikki johtuu hormonien myllerryksestä ja tunnemyrskystä murkkusi sisällä, kun sadannen kerran sanot murkullesi että takki kuuluu vaatekaappiin, ei lattialle, pyykit pyykkikoriin ja roskat roskikseen (murkulle on jopa hankittu tätä varten OMA pyykkikori ja roskis hänen huoneeseensa mutta silti ei onnistu!).

Kasvatustyösi ei ole epäonnistunut, jos lapsesi saavat raivareita, sanovat vastaan, osoittavat mieltään ja paiskovat ovia. Se on epäonnistunut, jos lapsesi eivät uskalla näyttää negatiivisia tunteita sinulle.

Lapsesi tulevat tuottamaan pettymyksiä sinulle. Niin sinäkin heille. Kun he saavuttavat murkkuiän, olet synonyymi nololle. Anteeksi pyytämisen taitoa on harjoiteltava puolin ja toisin, ja tämä koskee myös puolisoita. Ja vielä tärkeämpää kuin pyytää anteeksi on antaa anteeksi.

Et tule ikinä saamaan satujesi rinssiä ja onnellista elämää elämäsi loppuun asti. Siis rimpressasadut pitäisi lailla kieltää, ne antavat tytöille ihan harhaisen kuvan parisuhteesta ja elämästä! Sen sijaan jos hyvin käy, voit saada miehen joka saa sinut nauramaan vaikka hän ei huomioi hääpäiväänne, miehen joka osallistuu kodin töihin ja lastenhoitoon mutta ei osta sinulle ikinä kukkia tai koruja muuten vaan yllärinä ja miehen johon voit luottaa vaikka hän ei julista sinulle ja koko muulle maailmalle joka päivä intohimoista rakkauttaan sinuun.

Onnea eivät tuo sanahelinät ja merkkilaukut, vaan se kun pieni tyttösi kaivautuu kainaloosi iltaisin ja katsotte yhdessä jotain laadukasta tv-ohjelmaa kuten Lentokenttä, kun murkkusi muistaa kiittää autokyydistä tai kun miehesi edelleen on kuuminta hottia silmissäsi.

Shit happens, aina sattuu vastoinkäymisiä. Et pysty niitä torjumaan, mutta pystyt muokkamaan suhtaumistasi niihin. ”Jaaha, tulee putkiremppa just nyt, kun puolen vuoden päästä asutaan jo muualla”, ”No kiva, odottamani ja pelkäämäni leikkaus peruttiin koska olen kipeä” ”Ai lähdet sitten 300 kilsan päähän opiskelemaan 4-5 vuodeksi kun kuopus on vasta 2-vuotias”. ”Ai anoppi tuli liian aikaisin lapsenvahdiksi, yhteinen reissu ystävien kanssa on vasta viikon kuluttua. Reissu pitää siis peruuttaa.” Aikamme suuren ajattelijan Matti Nykäsen sanoin, so not. V…..taa ihan suunnattomasti hetken, mutta ei maailma vastoinkäymisiin kaadu niin kauan kun joku ei sairastu vakavasti tai kuole.

Kun menet ostoskeskukseen etsimään itsellesi uutta takkia ja puseroa, tulet takaisin ison vaatekassin kanssa. Kassi on täynnä vaatteita lapsillesi.

Rakkautta on se, kun kuuntelet ekaluokkalaisesi nokkahuiluesitystä, ja vilpittömästi kehut kuinka ihanasti hän soitti.

Itselleen nauraminen on tärkeämpää kuin arvokkuuden säilyttäminen.

Minusta ei tule ikinä ompelijaa. Olen surkea useissa ”naisten hommissa” (protesti tuota ilmaisua vastaan!). Katsokaa kuvaa, I rest my case. 

Huono päivä

Tänään ei ole hyvä päivä. Olen flunssaisena kotona sairastamassa, eli se tarkoittaa sitä että minusta ei välttämättä tulekaan maanantaina mahoa lehmää (kts. http://nuputtelua.blogspot.com/2011/12/maho-lehma.html). Ja se olisi pieni katastrofus. Olen jo henkisesti valmistautunut leikkaukseen ja käynyt kaiken maailman kokeissa, ja mieskin olisi sopivasti lomalla hoivaamassa minua. Miehellä kun on niin kova hoivavietti, pääsee toteuttamaan syvintä itseään. Or not… Ja sitten en edes laihtuisi sitä paria grammaa, epistä!

Toinen mieltäylentävä tapahtuma tänään oli sähkömiehen yllättävä käynti. Yleensä miehen kuin miehen yllättävä käynti on aina piristävää ja suorastaan toivottavaa, mutta nyt ei kun vitutti jo valmiiksi.  Asumme kunnan vuokra-asunnossa, ja kiuas meni rikki. Sähkärin tuomio oli että siitä ovat vastukset menneet ja se pitää vaihtaa. Mikä parasta, MEIDÄN kuulemma pitää maksaa uusi kiuas ja työ, siis WTF??!! Rivarimme on valmistunut v. 1996 tai 1998, ja asunnossamme on ollut lukuisia asukkaita meitä ennen. Mutta kun kiuas nyt sattuu menemään rikki meidän tässä asuessamme, me olemmekin vastuussa, siis ei voi olla totta! Laitoin isännöitsijälle kyselyn asiasta, haluan myös lakikohdan mihin tämäkin idioottimainen sääntö perustuu.

Me emme siis tod mitään kiuasta vaihda ja maksa, tarkoitus on muutenkin lähteä tästä hippulat vinkuen kun mies valmistuu. Vaikka tämä on suht rauhallinen taloyhtiö jossa on todella turvallinen piha ja seinänaapurimme molemmin puolin ovat tällä hetkellä ihanat (viime kesänä oli toisin mutta se on taas toinen tarina), niin sosiaaliset ongelmat tuppaavat kasaantumaan kunnan tai kaupungin vuokrataloihin. Meidänkin taloissamme on useampi perhe lastensuojelun piirissä ja alkoholisteja riittää. Alkkiksiä nyt löytyy muutenkin, mutta uskaltaisin väittää että vuokrataloista enemmän, vertailupohjaa on myös omistusasunnosta ja asumisoikeusasunnosta. Ja nyt vielä kun täällä on murkkuani lainaten ihme natsisäännöksiä (kts. http://nuputtelua.blogspot.com/2011/11/murkku-suomi-sanakirja.html), ei tarvitse kahta kertaa miettiä jäämmekö tänne asumaan. 

Eli yskittää ja ketuttaa, sellainen päivä tänään. Taidanpa tästä painua pehkuihin säälimään itseäni.




Edit: 
Edelleen toivon kovasti, että flunssa hellittää ja pääsen leikkaukseen. Isännöitsijäkin vastasi: "Vaihdetaan sähkömiestä kun tuollaisia puhuu. Laitan tämän tiedoksi toiselle paremmalle sähkömiehelle joka ottaa sinuun yhteyttä asiassa." Eli parempaa sähkömiestä odotellessa :)

Hyvä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä, ja vieläpä itsenäisyyspäivä. Murkku nyt tietysti tuotti taas muutaman harmaan hiuksen lisää, mutta se ei himmentänyt päivän hienoutta.

Nuo ihanat pikkuiset risteytyskanin poikaset ovat kaverini ja vailla kotia, laita kommenttia jos olet kiinnostunut, hp 10 euroa. Ja paistiksi niitä ei myydä, eräs ystäväni harmitteli kun oli jo kerinnyt laatia ensi viikon ruokalistan...

Maho lehmä

Viikon kuluttua minusta tulee maho lehmä, jos asian näinkin kauniisti haluaa ilmaista.  Minulla on kohdunpoistoleikkaus myoomien takia. Asian hyväksyminen on vaatinut ”muutaman” kyyneleen ja monta vuodatusta ystävien kanssa. Kun leikkausajasta soitettiin minulle, aloin itkemään työpaikan ruokalassa, siis ziisus en välillä kestä itseäni! Työkaverit pitävät minua kohta ihan hulluna. Tai siis vielä hullumpana kuin ovat tähän asti luulleet…

En ollut ikinä tajunnut eikä kukaan ollut varoittanut, että nämä jutut ovat perinnöllisiä, olen nyt kolmas sukupolvi jolla poistetaan kohtu. Onneksi aloitin lasten teon ajoissa ja minulla on kaksi ihanaa, ärsyttävää, suloista ja ennen kaikkea tervettä pinnankiristäjää.

Kun ajattelen asiaa järjellä, niin mitä väliä, koska en millään enää jaksaisi kolmatta vauvarumbaa valvomisineen ja sairasteluineen. Eikä se ainakaan helpompaa nyt olisi ikäni ja kroonisten sairauksieni takia. Ja sitä paitsi en edes uskalla ajatella miltä tissini näyttäisivät kolmannen imetyksen jälkeen, kun ne nytkin ovat kivat kärpäslätkät. Ja kuolisin nauruun, koska jo nyt lapset (ja mies) aiheuttavat tahatonta ja tahallista komiikkaa tokaisuillaan ja tekemisillään. Koska minulla on tosi mauton ja huono huumorintaju, nauran kaikelle tyhmälle. Tänäänkin oli naurussa pitelemistä, kun typsy luki minulle lukuläksyään, että ” Tahvo odotti kartanon pihassa iso munainen…”, kun siinä oikeasti luki iso punainen =)) Minä olen niiiiiin tyylitön että parempi vaan ettei minulle tulee lisää lapsia jotka pilaisin mauttomuudellani. Ja pakko kai tässä on pari grammaa lähteä painostakin pois, eikö? Tekisiköhän ne rasvaimun samalla?

Mutta sitten piru vie tunnepuoli iskee takavasemmalta ja kuiskuttelee, miten aina ajattelin että meille tulee kolme lasta, ja kuinka minulla on vielä monta vuotta lapsentekoaikaa. Sellainen pieni sivuseikka kuin että mies ei halua lisää lapsia jää unohduksiin tunnepuolen iskiessä. Ja kun ne vauvatkin ovat niin söpöjä ja tuoksuvat hyvälle, ja voi jestas niitä somia pikku vaatteita. Pitää vaan muistutella itselleen, että niistä vauvoistakin tulee murkkuja, joita ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua somiksi.

Onneksi minulla on tukenani empaattinen ja huolehtivainen perhe. Mies on kovin huolissaan siitä täyttääkö tavara enää sille asetetut eksistenssiehdot ja heikkeneekö käytettävyys, murkkua huolettaa joutuuko hän ulkoiluttamaan koiraa useammin kun olen kipeä ja typsy taas on ihan innoissaan kun pääsee isin viereen nukkumaan kun olen sairaalassa.  

Joulukalentereita

Typsyn rimpressakalenterissa on joinain päivinä kaksi luukkua, toisessa on joku pieni tavara ja toisessa suklaa. Tämä aiheutti typsyssä hieman hämmennystä. Yhtenä päivänä hän tuli näreissään selittämään, että suklaakalenterissa ei ollut suklaata, vaan jotain mikä näytti pyyhekumilta, muttei kuitenkaan kumittanut ja maistuikin tosi pahalta. Ihan hyvin se kumi loppujen lopuksi kumitti ja se suklaakin kalenterista löytyi.

Mutta missä on minun joulukalenteri, kysyn vaan?? Minä haluan kalenterin, jonka luukuista paljastuu lahjakortteja esim. hierontaan ja manikyyriin, hienointa belgialaista suklaata, hauska runo, joku pieni sievä koru ja muuta mukavaa. Vink vink vaan miehelle ensi joulua ajatellen, totisesti olen joulukalenterini ansainnut neljän vuoden arki-yh:n jälkeen =) Jos itse teen itselleni kalenterin, yllätysmomentti saattaa hieman kärsiä. Tänä vuonna pitää vielä tyytyä netin joulukalentereihin, joku vuosi jopa voitin niistä. (Kalentereita on koottu esim. tänne: http://www.arvontasivut.com/?joulukalenterit&start=0.) Olen todella helppo koukuttumaan kaikkeen hömppään, mutta ehkä on parempi koukuttua vaikka nettikalentereihin kuin viinaan tai nettipeleihin.

Sekä minä että typsy tykkäämme tosi paljon TV2:n joulukalenterista, jossa on Tonttu Toljanteri. Joulukalenteri on todella laadukkaasti ja hauskasti tehty. Viime jouluna Tonttulaan tuli konsultti, joka pisti koko paikan aivan sekaisin. Tuli kyllä elävästi mieleen oikea työelämä ;) Tänä jouluna Tonttu Toljanteri taas äksyilee. Tämän perheen naiset ja vähän isikin suosittelee katsomista, linkki jaksoihin jos joku jää näkemättä: http://areena.yle.fi/video/1322719339173. 

Telinevoikka ja karu totuus

Tilaani on varmasti olemassa diagnoosi. Nimittäin mikä hitsi siinä on, että kuvittelee edelleen olevansa norja ja notkea parikymppinen, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta… Typsyn telinevoikassa oli vika kerta, ja vanhemmat saivat osallistua tunnille. Siellä oli aivan mahtava temppurata, johon tietysti innoissani menin. Ja taas tajusin, että ”temppurata” ja ”keski-ikäinen nainen” eivät kuulu edes samaan lauseeseen, saati sitten samaan tilaan.  Joka temppupisteessä sattui. Paitsi hipassa. Siinä tosin sattui henkisesti kun ei päässyt eka- ja tokaluokkalaisia karkuun. Kuperkeikan jälkeen huippasi tunnin. Takaperin kuperkeikassa alamäkeen sattui lapaluun kohdalla olevaan lihakseen ja taas huippasi. Puoliympyrän päällä tehtävään siltaan ja siitä ympäri menossa sattui ranteeseen, koska olin unohtanut ottaa kellon pois. En edes viitsi kuvailla miten sulavia olivat kärrynpyöräni ja miten ketterää köydessä kiipeämiseni (…mä mitään kiivennyt, hyvä kun jaksoin edes roikkua). Huokaus. 

Telinevoikassakin pitäisi olla varoitustarra, että se voi sattua keski-ikäisen naisen kroppaan ja ego saattaa saada korjaamattomia vaurioita. Harrastaessa tätä saattaa myös olla vaarana, että elinikä pidentyy, joten on seniili ja ryppyinen pari vuotta pidempään, ja kuka nyt sitä haluaisi. Tarrassa olisi kuva minusta tukka sekaisin, polvet mustilla, ranne turvonneena, hiki valuen ja mielipuolinen hymy naamalla joka paljastaa että olen tajunnan tuolla puolen. Eiköhän sillä saataisi pari terveellisiä elämäntapoja harkitsevaa mielialahäiriöistä äkkiä korkkaamaan punkkupullon ja polttamaan askin savukkeita yhteen menoon. 

No huomenna vanha kroppa ja kivut unohtuvat, koska minulla on pikkujoulut, JESS. Illan pläänihän oli jo valmis! Eli jos näette Helsingin keskustassa pitkähiuksisen, nuoren (en ole edes 40 vielä!), 164 cm pitkän, hieman humaltuneen naisen jota kaverit kiroillen kannattelevat ja joka laulaa korkealta ja kovaa (ja nuotin vierestä) joulupukista joka pökki muoriaan, se on luultavasti minä. Mutta tonttulakkia minulla ei tod ole, koska joku arvokkuus se on pikkujouluillessakin oltava. 

Olen emävale

Onko elämäni suurta valetta kaikki tyynni? Olen: valekokkaaja, koska syötän viattomille jälkeläisilleni valmisruokaa ja jos teen itse ruokaa, minulla on peräti neljä vaihtoehtoa mitä teen. Valeäiti, koska en omaa lehmän hermoja, vaan lapseni kiertävät välillä (eikös kerran päivässä ole välillä?) kärsivällisyyteni korkkiruuville, ja kun ruuvi menee liian kieroon ja viimein väkisin suoristuu, siitä kuuluu aikamoinen rätinä ja pauke. Valevaimo, koska välillä (krhm, lievästi sievistelty) tulee sanottua, että ”ei nyt, mä en jaksa”. Valetyöntekijä, koska päätöksiin tyytymättömät asiakkaat ovat lukuisia kertoja ihan pyytämättä kertoneet mitä mieltä ovat ammattitaidostani (tai pikemminkin ammattitaidottomuudestani). Valeshoppaaja, koska annan ymmärtää ostavani vaan en osta ennen kuin vasta alesta. Valesiivooja, ainakin jos mieheltäni kysytään. Valeystävä, koska minulla on aivan liian vähän aikaa rakkaille ystävilleni. Valeurheilija, koska kuvittelen että käveleminen on urheilua ja että minulla on hyvä kunto (pitäisiköhän hankkia lääkitys tähän harhaisuuteen?). Valelaihduttaja, koska huomaan lihoneeni kun yritän saada painoa alas. Valelukija, koska vaikka viikoittain lainaan kirjastosta kirjoja, en saa niitä ikinä luettua. Valekoiranomistaja, koska koiramme on sijoitusnarttu. Valeälykäs, tai no, skipataan tämä koska tätä on ihan turha edes yrittää. Valepyykinpesijä, koska olen pessyt mm. poikani lompakon, ziljoona kolikkoa, avaimet, lukuisia kuukautissiteitä (no hei on sitä ennenkin käytetty pestäviä suojia!) ja Kela-korttini. Välillä olen vahingossa pessyt vaatteitakin. Valeautoilija, koska olen esim. entisen työpaikkani tehdashallin kokoisessa parkkihallissa ajanut auton kyljen tolppaan. Valebilettäjä, koska pidän yllä omaa mielikuvaani kovasta bilettäjästä, vaikka oikeasti pitää päästä viimeistään kymmeneltä kotiin nukkumaan. Valekirjoittaja, koska kaikki mitä kirjoitan on ihan scheissea.

Murkun logiikkaa

Murkku ei suostu syömään valmisruokia, koska ne ovat epäterveellisiä ja niissä on paljon lisäaineita. Esim. lihapullissa käytetään eläimen jämäosia, mm. nahkaa. Nuo lisäaineet ja epäterveellisyys eivät kuitenkaan koske sipsejä, limua ja karkkeja, joita murkku voisi vetää mielin määrin. Murkku itse ei tietysti näe tässä mitään ristiriitaa.  Myöskään kasvikset eivät tee kauppaansa niin terveellisiä kuin ovatkin. 

Murkku on tässä asiassa isänsä aivopesemä, mikä on sikäli ihme että muutoin hän tekee paljon toisin kuin isänsä (hih). Esim. mies kuuntelee heavyä, murkku poppia ja räppia, mies opiskelee teknisen työn opettajaksi, murkku valitsi koulussa tekstiilityön, mies on intohimoinen futisfani ja murkkua ei taas voisi futis vähempää kiinnostaa. Jääkiekosta kumpikin sentään tykkää, mutta kaksi arvausta kannattavatko samaa joukkuetta. Kiitokset vaan miehelle tästä(kin:), minullahan ei arkisin täällä ole muutakaan tekemistä työssäkäynnin, lasten harrastusten, kaupassa käyntien ym. kanssa. Äkkiäkös minä loihdin terveellisen kotiruoka-aterian kun on peräti varttitunti aikaa. Ja tuohon varttiin kuuluu myös syömiseen käytetty aika. Onneksi nykyään on lihapulliakin luomuna, ne ovat kaiken lisäksi hyviä. Luomuvalmisruokia odotellessa =)

Valmistumisia ja ihmeparantumisia

Uskotteko ihmeparantumisiin? En minäkään ennen, mutta pakko kai se on nyt uskoa, koska todistin sellaista tällä viikolla.

Mieheni oli sairas viime viikonloppuna, oli flunssaa ja kurkku kipeä. Hänellä oli sitten opiskelijoiden pikkujoulut risteilyn merkeissä torstaina, sinne kuitenkin oli pystynyt lähtemään (olipa yllätys… ;). En onneksi ihan tarkkaan tiedä mitä kaikkea risteilyllä on tapahtunut, mutta sen tiedän että siellä tuskin on kahvikupposen äärellä keskusteltu presidenttiehdokkaista ja euron kriisistä. Kotiin tullessaan mies on taas ollut NIIN kipeä, ettei ole pystynyt tekemään yhtään mitään, ja äänikin on mennyt. Kumma sattuma että ääni meni risteilyllä, mutta johtuu kuulemma kuitenkin vain ja ainoastaan flunssasta. Hmm…

Pikkuisen voisi ärsyttää, mutta koska mies sai viikolla kasvatustieteiden kandin paperit, säästän mussutukset johonkin parempaan ajankohtaan. Onneksi mussutuksia voi varastoida niin voi sitten joku kerta kilahtaa oikein kunnolla. Meidän piti mennä Jufun buffettiin syömään kiinalaista ja sushia, mutta sekin jää nyt väliin. Kannattaa muuten käydä Jufussa vaikkei se mikään gourmetpaikka olekaan, koska hinta-laatusuhde on todellakin kohdillaan. (http://www.jufu.fi/buffee.html)

Rakas joulupukki

Kuten tiedät, olen aina arvostanut sinua suuresti. Meillä on takana jo monen vuosikymmenen yhteinen taival. Nyt kuitenkin täytyy suoraan sanoa, että olen aika pettynyt toimintaasi.

Muistatko kun lapsena halusin omaa hevosta enemmän kuin mitään muuta. No tulihan sitä hevosta, nimittäin joulupöytään kun vanhempani saivat lahjaksi aitoa venäläistä meetvurstia. (Terapiakäynnit tämän joulun jälkeen jatkuivat vuosia.)

Opiskelujen jälkeen toivoin vastuullista ja jännittävää työtä. Vastuuta totisesti olen saanutkin, kun olen yksin vastuussa 30 potilaasta. Ja kyllä joka työvuorossa saa jännittääkin, että kuoleeko joku käsiin kun henkilökuntaa on liian vähän. Ihan tällainen vastuu ja jännitys ei kyllä kuitenkaan ollut mielessäni. Muistaakseni toivoin myös hyvää palkkaa, eli ei mennyt ihan putkeen tämä(kään) toive.

Toivoin myös pientä peppua ja isoja rintoja, taisit sitten muistaa toiveen vähän väärin päin? Seuraavana jouluna toivoin, että jos en saa hyvää perää ja rintoja suoraan joululahjaksi, niin mieheni innostuisi kosmeettisesta kirurgiasta ja kustantaisi kauneusleikkaukseni. Mies totisesti innostui kauneusleikkauksista, nimittäin minua 15 vuotta nuoremman naisen muodossa jolla oli tötteröhuulet ja 700 gramman silikonitissit.  Minulle sen sijaan jäi kärpäslätkät, joilla saa hengiltä vaikka pienen linnun. Täsmennyksenä, että kun pyysin  tappavan tehokasta asetta ötököitä vastaan, että voisi rauhassa nauttia mökillä suvi-illoista, en tarkoittanut että minun pitäisi kantaa sitä asetta mukanani! No eipä ole mökkiäkään enää, se jäi erotessani ex-miehelle ja povipommille. 

Useana jouluna toiveenani oli että pääsisin matkustelemaan ja tutustumaan vieraisiin kulttuureihin. Mielessä oli joku muu kohde kuin Tallinna, jossa pääsee tutustumaan suomalaiseen kännäyskulttuuriin. Tarkoitin hieman eksoottisempia maita, mutta ainoa eksoottinen asia elämässäni on ollut se eksoottinen sukupuolitauti, jonka toinen mieheni toi Thaimaasta. Ei tarvitse varmaan erikseen mainita että eroon päättyi sekin liitto.

Toisen avioeroni jälkeen toivoin että viimein saisin elämääni ikäiseni, huumorintajuisen ja älykkään miehen, jonka kanssa voisi keskustella ja joka uskaltaisi näyttää tunteitaan. Toit kyllä elämääni tämän unelmamiehen, hänen ja tyttäreni häät ovat ensi kesänä. Tarkoitin silloin että haluan miehen ITSELLENI!

ETTÄ OLISIKO IHAN LIIKAA PYYDETTY ETTÄ LAITTAISIT NYT TÄNÄ JOULUNA ASIAT KUNTOON, MITÄ??!! Jos joulumuori hoitaisi lahjapuolen, mitään ongelmia toiveiden toteumisen kanssa ei varmasti olisi ollut!

Eipä tässä sitten tänä jouluna muuta.

T. Nuppu

P.s. Toivon tietysti edelleen myös yleisellä tasolla maailmanrauhaa ja että kaikilla ihmisillä olisi katto päänsä päällä ja ruokaa ja päpäpälä mitä noita nyt onkaan.

P.p.s. Jos pitää valita maailmanrauhan ja omien toiveiden välillä, haluan että minun henkilökohtaiset toiveeni toteutuvat.

Orjapiiskurit

Teen kahtena päivänä viikossa etätöitä, ja olen erittäin kiitollinen työnantajalle joka antoi tämän mahdollisuuden. Työt onnistuvat kotona hyvin, varsinkin kun täällä on pieni orjapiiskuri. Kerran kun olin (ihan luvallisella =) kahvitauolla, typsy tuli kulmat kurtussa kysymään minulta, että ”Eiks sun pitäs tehdä töitä??!!”

Vaikka aika supermamma olenkin (NOT!), ihan kaikkeen en taivu. Olin taas etätöissä, kun murkku oli sitä mieltä että olin ollut täysin tehoton:

- Sä oot ollut koko päivän kotona etkä ole edes tehnyt ruokaa!

- Mä olen tehnyt töitä, en kai mä ole kerinnyt.

- No oisit tehnyt tauolla! Mä en mitään valmisruokia syö.

(Mä oon niin HUANO!)

Murkku - suomi sanakirja

Ehkä: todella vahva kyllä

Eiks täällä taaskaa oo mitään syötävää: täynnä olevassa jääkaapissa ei ole maksamakkaraa, ja koska murkun tekee nyt mieli leipää ja maksamakkaraa, ei mitään muuta voi syödä

Ihan kohta: seuraavana päivänä tai viikon kuluttua

Ihan sama: kyllä tai ei tilanteesta riippuen

Isäs oli kun mua teki: yleispätevä lausahdus kaikkeen mahdolliseen

Kaikki muutkin saa pelata K18 –pelejä: kaksi kaveria saa pelata

Keskustelu murkun kanssa: monologi

Koiran komentaminen: ei kuulu murkun sanavarastoon, koska koiralle voisi tulla paha mieli

Koulu: täynnä natsien (kts. alla) tapaisia aikuisia ja muutenkin ihan turha paikka

Kännykkä, tietokone ja pelikonsoli: pyhä kolminaisuus

Lastensuojelu: uhataan tällä kun vanhemmat on natseja (kts. alla)

Mitä tääkin taas on: en todellakaan syö

Mitään en oo ottanut: murkulle on tehtävä puhallus- ja pissatesti

Natsi: vanhemmat jotka kieltävät murkulta jotain

Nolo: vanhemmat

Painiminen isän kanssa: tykkään susta

Pervo: vanhempi joka yrittää osoittaa hellyyttä

Seksi: tiedän siitä kaiken

Skitso: suuttunut vanhempi

Sukupuolitauti: mikä se on?

Siivous: ei kuulu murkun sanavarastoon

Talvikengät: kesäkengät

Yökyläily kaverilla: ryypätään ja rällätään

Vaatteet: aatteet

Ö: tervehdys kun murkku vastaa puhelimeen. Tätä seuraa aina ”Mo”, kun äiti käskee tervehtiä kunnolla

Upseeri ja herrasmies

Tänään on uutisoitu, että upseereille esitetään mahdollisuutta erota virasta 48-vuotiaana. Heille maksettaisiin yhden tai kahden vuoden bruttopalkka erorahana. Eläkkeelle he voisivat jäädä 55-vuotiaina kuten nytkin. Perusteluna on, ettei kaikkien yli 50-vuotiaiden upseereiden fyysinen kunto riitä edes sodan ajan esikuntatehtäviin. Siis mitä? Sen olen tiennyt että varusmiesten kunto on rapautunut vuosien saatossa, mutta että upseeritkin ovat noin huonossa jamassa? Ja käsittääkseni irtisanoutua voi kuka tahansa milloin vaan, silloin ei kylläkään saa parilta vuodelta palkkaa vaan liiton päivärahaa (jos sattuu kuulumaan ammattiliittoon).

Mannerheim osallistui taisteluihin jo ensimmäisessä maailmansodassa. Hän oli ennen toista maailmansotaa puolustusneuvoston puheenjohtaja 64-72-vuotiaana, ja tämän jälkeen ennen presidentiksi tuloaan hetken puolustusvoimien komentaja. Jatkosodassa taas taisteli jopa 15-vuotiaita poikia, joilla ei todellakaan ollut mitään erityisoikeuksia sodan jälkeen.

Ja nyt yli viisikymppiset upseerit ovat liian huonossa kunnossa edes esikuntatehtäviin, JOS sattuisi yllättäen tulemaan sota. Koska minulle saattaa tulla neliraajahalvaus ennen eläkeikää, saisinko jäädä varmuuden vuoksi 48-vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeelle? 

Siis minun pienet tohvelieläimen kapasiteetin omaavat aivoni eivät ymmärrä uutista. Minä en ole inttiä käynyt enkä tiedä upseerien työstä mitään. Mutta sen tiedän, että esimerkiksi palomiesten eläkeikä on 63-68 vuotta. Mielestäni palomiesten ammatti on jo nyt tässä hetkessä aika lailla raskasta ja vaarallista. Rauhan aikaan upseerit tuskin pistävät päivittäin omaa henkeään alttiiksi. 


Nyt ei kyllä parane ajatella tätä liikaa, ettei ala ainoaan aivosoluun vielä sattumaan.

Opettajanretku

Olimme tänään mieheni kanssa ekaluokkalaisen typsymme vanhempainvartissa, typsyllä on mennyt tosi hyvin koulussa mistä olemme erittäin iloisia. Hänellä on aivan ihana luokanope, toisin kuin veljellään, jolla ensimmäisten kolmen vuoden vaihtui ope JOKA IKINEN lukukausi, joskus kesken lukukauden. Monikaan opettajista ei ollut pätevä. Vieläkin pistää vihaksi, mutta se hyvä puoli tuossakin oli, että luokka hitsautui todella lujasti yhteen eikä siellä esiintynyt kiusaamista. Mutta mitäpä muutakaan, lapset turvautuivat toisiinsa kun ei ollut aikuista kehen tukeutua. Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa (ennen kuin pääsen kunnolla vauhtiin =).

Onnistuimme vanhempainvartissa ihan viime metreille saakka vaikuttamaan melkein selväjärkiseltä ja asialliselta perheeltä, mutta sekin kulissi sitten romahti. Olimme jo pukemassa päälle, kun tuli puhetta että mieheni opiskelee ja asuu nyt neljättä vuotta toisella paikkakunnalla, opinnot ovat (THANK GOD!) jo loppusuoralla. Opettaja erehtyi kysymään mitä mieheni opiskelee, jolloin mieheni itselleen ominaiseen tyyliin vastasi, että ”Mustakin tulee jonkunnäköinen opettajanretku”. Opettaja meni ihan punaiseksi ja totesi, että ”Nyt pistit pahan”. Toivottavasti hän tarkoitti sitä että mies on kohta kollega eikä tuota retkuosuutta… Siis voi hävetys, taas! Meillä vitsaillaan (ja kettuillaan =) paljon kotona, eikä aina ulkomaailmassa suodatin pelaa. Onneksi ei tarvitse olla opettajanhuoneessa kuuntelemassa mitä meistä puhutaan. 


(Itsehän en ikinä mitään sammakoita suustani päästele.)

Ostoksilla murkun kanssa, jippii

Olin isossa ostoskeskuksessa 15-vuotiaani poikani kanssa etsimässä hänelle talvikenkiä ja –takkia, tarvitseeko sanoa enempää? Että voi olla vaikeaa vaatteiden löytyminen, jos olisin vielä kerrankin kuullut ”ihan hirvee” tai ”en käytä, jonku pitäs maksaa että käyttäsin”, olisin jättänyt pojan Selloon ja ottanut äkkilähdön vaikka Rhodokselle. Ja varsinkin talvikengät olivat NIIIIIIIIIIIIIIN hankalat löytää, koska nykynuoret eivät käytä talvikenkiä, samoja kenkiä pidettäisiin kesät talvet. Ennen kyllä käytettiin talvikenkiä muttei pipoja, nyt on päinvastoin ja pipoja pidetään kesälläkin. Aika usein tilaamme ulkomailta vaatteita, mutta netistäkään ei nyt hyviä kenkiä löytynyt. Arvata saattaa että kun tietyn merkkiset mieleiset talvikengät viimein löytyivät, tämä mamma ei ihan halvalla päässyt. Mutta siinä vaiheessa oli ihan sama mitä kengät maksoivat… (Taisi olla murkun taktiikkaa, ensin ajaa minut hulluuden partaalle eikä edes katso kunnolla vaatteita, ja kun näkee että alan olla kypsä noukittavaksi, iskee.)

Emme ole kauheasti käyneet Sellossa, joten emme muutenkaan löytäneet sieltä mitään. Ja se on Sellon suunnittelijoiden moka, eikä minun vikani. Esim. apteekkia ei löytynyt, onneksi kotipaikkakunnan apteekki oli vielä auki että saatiin pojalle ostettua antibiootit. Ja kysyn vaan että missä olivat kunnon taulut joissa on liikkeet jaoteltu ja joissa näkyy selvästi niiden sijainti? Kosketusnäytöllinen opastintaulu on ihan p**seestä! Jos sen saa toimimaan (useimmiten ei saa), ei siitä kuitenkaan tajua mitään. Kun sen avulla yrittää löytää liikkeen, on toisella puolella kauppakeskusta kuin pitäisi. (Ja sehän ei ole minun suunnistustaitojen vika, vaan sen typerän taulun!) Saati sitten kun yrittää etsiä pankkiautomaattia katsoakseen onko ryöstöhintaisten ostosten jälkeen enää rahaa jäljellä edes makaroneihin, eihän sieltä löydy automaattejakaan! Siis WTF? Lopuksi sitten ei tietysti löydetä autoa, koska joku idiootti (poika) ei katsonut mihin väliin sen jätimme. Ja kun se parkkihalli ei olekaan kuin pienen kaupungin kokoinen. Tuokin on suunnittelijoiden salajuoni, jolla yritetään palauttaa lannistuneet ja uupuneet asiakkaat takaisin ostoshelvettiin, vaikeeta on lähteä poiskaan kun ei autoa löydy. Parasta on se, että tytölle pitää vielä löytää talvikengät, joten eikun ensi viikonloppuna koko hauskuus uusiksi!


Automatkat murkun kanssa olivat ihan kivoja, oli aikaa jutella. Varsinkin sen jälkeen kun päästiin syömään. Koska murkkuhan halusi vain ja ainoastaan  McDonaldsiin, ja kaksi arvausta löydettiinkö sellaista Sellosta!?

(Olisiko muuten hyviä vinkkejä miten tehdä 4-henkiselle perheelle yhdestä makaronipussista ruokaa viikoksi?)

Pikkujoulut

En päässyt eilen työpaikan pikkujouluihin, koska olen edelleen kipeä. Joten taidanpa hieman kiukutella. Ihan vaan siitä ilosta, että voin sen tehdä. Joissain paikoin maailmaa möksötys on samanlainen ylellisyys kuin vessapaperi tai puhdas vesi. Möksötys tuskin tulee mieleen kun taistelee hengissä pysymisestä, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Itse ei pysyisi hengissä jos ei saisi säännöllisesti kilahtaa jostain.

Aion kiukutella kuitenkin vain vähän, koska kahden viikon kuluttua minua odottavat uudet pikkujoulut ihanien kavereiden seurassa. Ja aion totisesti ottaa nämä menetetyt pikkujoulut takaisin, aikomuksena on ottaa törkeät sukkahoususiiderit. Pusuttelen ja halailen tyyppejä alkuillasta, loppuillasta läpsin heitä koska he ovat loukanneet ystävääni. Ja jos eivät ole, aikovat kuitenkin sen kohta tehdä. Heilun tanssilattialla kuvitellen tanssivani tosi seksikkäästi. Kaadan ainakin yhden siiderin jonkun muun kuin itseni päälle. Kerron hulvattoman hauskoja tarinoita huomaamatta että olen ainoa joka niille nauraa. Hukkaan laukkuni ja sätin siitä ystäviäni, kunnes huomaan että olen itse antanut sen miespuoliselle kaverille huolehdittavaksi siksi aikaa kun ”tanssin”. Viljelen kuolemattomia iskulauseita tyyliin "Tykkäät sä kissoista? Haluisit sä silittää mun mirriä" ja "Mennäänks kattoo minkä värinen mun makkarin katto on". Jos joku epätoivoinen innostuu, lähden karkuun. Itse innostun komeista kaksospojista, kunnes pettymyksekseni huomaan että heitä olikin vain yksi. Tilitän surkeaa elämääni tutuille ja tuntemattomille, kunnes huomaan puhuvani yksin. Kotiin lähtiessä en löydä narikkalappua ja syytän siitä portsareita. Lopulta minut heitetään ulos ilman takkiani. Koska olen juonut miltei kaikki rahani enkä löydä pankkikorttiani, joudun menemään bussilla kotiin. Oksennan bussissa penkille ja kotipihalla toiselle kengälleni, toisen olen hukannut tapellessani portsareiden kanssa. Kun saavun viideltä aamulla kotiin, lähentelen miestäni, ja suutun kun en saa vastakaikua. Tuherran itkua ja mongerran hänelle, että ”Shä et enää rakas…” mutta sammun kesken lauseen. Herään kahden tunnin kuluttua oksentamaan ja toivon kuolevani. Iltapäivällä löydän narikkalapun ja pankkikortin lompakostani. Koska en enää ikinä kehtaa mennä ravintolaan jossa pikkujouluja vietimme, en saa takkiani tai kenkääni takaisin. Ihan normi pikkujoulut siis. 

Valevirus ja muita valheita

Jos on kerta valelääkäreitä, miksei voi olla valetautejakin?? Olen nyt sairastanut 2,5 viikkoa, olisin suonut että tämä tauti olisi ollut valeviruksen aiheuttama, ja tauti olisi kestänyt 2,5 viikon sijaan 2,5 tuntia:

Valevirukset: ”Nonni, onko kaikki nyt tiukasti kiinni soluissa? Ainakin kuuluu tosi kovaa yskintää isännästä, hyvä jätkät! Mut jumalauta Pena, kokoa ittes, sähän oot ihan levähtänyt etkä ole edes kiinni siinä solussa! Me jäädään heti kiinni sun urpoilun takia!”

Valkosolut: ”Hei hei hei, mitäs täällä näkyy, ketä te oikein olette”?

Valevirukset: ”Me ollaan tosi pahoja ja vaarallisia tappajaviruksia, ja sanoinks mä jo et tosi pahoja? Ei kannata tulla lähelle tai te niin kuolette!”

Valkosolut: ”Vitut te mitään viruksia ootte, eihän teillä edes ole omia proteiineja! Eikä viruksilla sitä paitsi ole aineenvaihduntaa, mut sun kaveris kusi just alleen! Nyt nimittäin lätty lätisee!!!”

Minusta on ihmeellistä, etteivät valelääkärit ole jääneet kiinni aiemmin. Jossain toisessa ammatissa jäisi heti kiinni.

Miettikääpä vaikka valehammaslääkäriä: (kuiskaa hammashoitajalle) ”Hei mikä pora mun nyt pitikään ottaa? Okei kiitti. Kuin syvältä mun pitää porata? Miten niin et tiedä?? Pikku hetki, mä tsekkaan googlesta.”

Tai valeompelijaa: ”Joo tästä sun iltapuvusta tulee tosi magee, ja tää sun kangas on ihana! Mä oon aina tykännyt puuvillasta. Ai miten niin ei oo puuvillaa? Silkkiä? Sanoinks mä muka että puuvillaa? Mut eihän kankaalla kyl loppupeleissä oo mitään välii, samalla tavalla ne ommellaan ja pestään.”

Valelastenhoitaja olisi ikävä tuttavuus: ”Joo oon mä hoitanut kersoja vaikka kuinka monta vuotta ja koulutus on. Ja vauvoja oon hoitanut kymmeniä kertoja. Ja nelikuisia myös, voitte täysin luottaa muhun. Ai miten niin osaanko vaihtaa vaippoja, tietysti osaan! Kakkavaippoja?? Siis pitääks lastenhoitajan vaihtaa nekin, mä oon luullut et se on jotain urbaanilegendaa? Mut ei kai se haittaa vaikka ne kakat vähän aikaa ois pöksyissä? Onks teillä muuten jotain ranskalaisii ja lihapullia millä voin ruokkii teidän vauvan?”

Varoitustarra kyläilyihin

Pienille (ja vähän isommillekin) ihmisille kyläily kavereiden luona on todella tärkeää. Kylästä palaa poikkeuksetta iloinen ja virtaa täynnä oleva lapsi. Ekaluokkalainen tyttöni oli tänään kylässä kaverilla, ja siellä oli ollut superhauskaa ja ihanaa. Kyläilyillä on kuitenkin vaaransa, joista ei puhuta lapsioppaissa yhtään mitään. Niissä pitäisi ehdottomasti olla ohjeet miten näihin tilanteisiin varaudutaan etukäteen. Vähän niin kuin kerrotaan miten annetaan seksivalistusta esimurkuille, sekin tehdään etukäteen, eikä vasta sitten kun vahinko on jo sattunut.

- Mä haluun hampsterin!

- Ei meille kyllä mitään hamsteria voi tulla, mä olen niille vähän allerginen.

- Mä pidän sen mun huoneessa, niin ei se haittaa jos sä oot vaan vähän allerginen.

- Kyllä se hilse kulkeutuu, ja purujen lähellä äiti ei voi olla.

- No ei se haittaa jos se on mun huoneessa. Mä haluun hampsterin!

- Ei se auta, häkkikin pitää siivota niin pakkohan siinä on puruihin koskea.

- Isi voi siivota.

- No ei varmasti siivoa.

- Mä haluun hampsterin!

- Isi saisi slaagin ja äiti astmakohtauksen jos meille tulisi hamsteri.

- Mikä se slaaki on?

- No isi pyörtyis ja saisi hepulin.

- Mikä astmakohtaus on?

- No mua yskittää eikä saa henkeä.

- No hengitä!

- Nyt ei tule mitään hamsteria!

- No sit mä haluun koiranpennun!

- Ei se ole ikuisesti pentu, siitä tulee samanlainen kuin Missy on.

- Mut mä haluunkin sihuahuan, se on aina pieni, niin!

- Meille ei tule chihuahuaa!

- No sitten Missy on mun oma koira, anna se tänne!

........

- Mulle heti se hampsteri! Mä en kestä!

(NO EN MÄKÄÄN!)

Missy doesn´t live here anymore

Hei Kasvattaja!

Surukseni minun täytyy ilmoittaa, että Missy on menehtynyt. Missy katosi pari viikkoa sitten kun olimme lähimetsässä ulkoilemassa. Se näki poron ja lähti sen perään. Meillähän täällä pääkaupunkiseudulla on tunnetusti lukuisia porotukkia ympäri metsiä. Missy ei voinut metsästäjän vaistoilleen mitään, mittelspitzithän ovat miltei yhtä tunnettuja metsästyskoiria kuin suomen pystykarva.

Kun tapasimme viikko sitten Kennelliiton kokouksessa, en tohtinut sanoa tästä mitään, koska toivoin että Missy vielä löytää kotiin. Näin ei valitettavasti ole käynyt, ja pahoin pelkään että se on joutunut harmaakarhun suihin. Olen todella pahoillani, suru on meilläkin niin kova, ettemme varmasti enää ikinä ota uutta koiraa. Tai edes kissaa. Tai hamsteria. Tai ylipäätään mitään millä on hampaat ja mistä lähtee ääntä ja  karvoja, meille tulee korkeintaan kultakaloja. Vai onkohan niilläkin jotkut pienet kalanhampaat joilla ne tekevät tuhoa ja raahaavat akvaarion koristeita ja kasveja ympäriinsä? No joka tapauksessa hyvää jatkoa sinulle.

T. Nuppu

Ps. Karvarukkaseni joita ihailit viikko sitten ovat ihan kotimaista tekoa.

Antakaa. mulle. mun. kalenteri. HETI!

Nonni. Nyt iski taas kauhea riisi. Eilinen hetkellinen tunteilu oli pientä tämän järkyttävän uutisen rinnalla.

Työpaikkani ilmoitti, ettei enää ensi vuodesta lähtien jaa työntekijöille taskukalentereita. Siis mitä?? Eikö tässä maailmassa voi enää mihinkään luottaa?? Olen hallinnut seitsemällä kalenterillani arkeani, ja nyt yksi niistä aiotaan brutaalisti riistää minulta! No okei, ”hallita” sana on vähän liioittelua, mutta melkein aina olen ollut melkein siellä missä on melkein pitänyt ollakin. Oman kännykän kalenterin, työkännykän kalenterin, työn Outlookin kalenterin, kahden pienen seinäkalenterin ja pöytäkalenterin avulla ei mitenkään pieni ihminen pärjää, tajuaahan sen nyt jokainen! Siis pitääkö minun nyt ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin? Niin kuin mennä OSTAMAAN taskukalenteri? Eikö se ole aika epänormaalia ja suorastaan perverssiä, minä en ainakaan tunnusta että olisin sitä (ainakaan julkisesti) tehnyt vuosikausiin?? 

Jos menen ostamaan kalenteria, käy vielä niin kuin minulle käy aina auton varaosaliikkeessä. Eli kaikki vähänkin järjelliset ajatukset katoavat sillä siunaamalla sekunnilla kun astun varaosaliikkeen kynnyksen yli, sydän alkaa hakkamaan ja punastun jo valmiiksi kun tiedän että katastrofi iskee heti kun avaan suuni. Yhdenkin kerran unohdin miksi kutsutaan tuulilasin pyyhkijää. Sepostin jotain ”sellasesta joka menee ikkunassa viuhviuh kun käyttää pissapoikaa” ja käytin vielä käsiäni havainnollistamaan viuh viuh liikettä. (Viittaan tässä kohdin 12.11.2011 päivättyyn kirjoitukseeni.) Mutta hyvin tajusi ystävällinen henkilökunta silläkin kertaa mitä tarkoitin, ja hienosti heillä piti pokkakin. Juu, kyllä nyt on vielä ihan liian aikaista miettiä kalenterin ostamista, siihen tarvitaan siedätyshoitoa. Ja suklaata. Paljon suklaata. Aloitankin siedätyshoidon heti menemällä ostamaan suklaata. Ja vaatteita. Ja laukkuja. Ja kenkiä. Ja meikkejä. Ja lehtiä (mutta ei mitään autolehtiä). 

Isä

12 vuotta.

Luulisi siinä ajassa turtuneen. Toivoisi turtuneensa. Vai pelkääkö että turtuu? Vieläkin tietty partavesi, lämmin ilman henkäys, kirja, valokuva tai musiikki tuo haikean mielen, jossa on myös aimo annos mielipahaa ja syyllisyyttä. Vaikka syyllisyyden ei edes pitäisi olla minun taakkani. Useimmiten en enää edes ajattele isääni, mutta kun ajattelen, se sattuu vieläkin liikaa. Ikävöinnin tilalle jäi liikaa vihaisia sanoja,  epäluottamusta, katkeruutta. Sameat silmät toivat pettymyksen yhä uudestaan. Satunnainen lähentyminen oli kuin lasinen maljakko joka oli rikkoutunut liian monta kertaa ja joka liimauksenkin jälkeen näytti siltä mitä olikin, rikkinäiseltä. Isäni oli kuitenkin muutakin kuin mustien tunteiden tuoja, älykäs ja lämmin ihminen joka osasi olla hyvä vaari esikoiselleni. Hän oli ihminen joka erottuani miehestäni ajoi läpi yön toiselle puolelle Suomea hakeakseen minut ja kuukauden ikäisen lapseni ja viedäkseen meidät lapsuudenkotiini. Hän oli ihminen joka tiesi vastauksen miltei jokaiseen kysymykseeni. Hän oli ihminen joka hyväksyi minut sellaisena kuin olen, vaikka minä en hyväksynytkään häntä. Hän oli isäni, jolle en saanut jättää hyvästejä. 

Avainten salaliitto

Aika usein tunnen itseni idiootiksi. Mottoni onkin, että ”hymyile niin ne luulee että tajusit”. Hymyni ei siis kerro ystävällisyydestä tai iloisuudesta vaan siitä että älykkyysosamääräni on pienempi kuin kengännumeroni. Valitettavasti älyän kuitenkin sen verran että ymmärrän että metsään meni taas kerran ja pahasti.

Tänään oli taas tähtihetki. Olin viikolla ripittänyt miestäni siitä että kun hän oli lähtenyt opiskelupaikkakunnalle, hän ei ollut tuonut käyttämästään autosta autotolpan avainta (koska siis minunhan EI ITSE TIETYSTI tarvitse tuollaista asiaa huomata…). Kirosin raaputtaessani auton ikkunoita aamulla (jää oli liimattu jollain h…tin superliimalla ikkunaan), ja yritin illalla kuumeisesti etsiä toista avainta, jonka tiesin olevan jossain. En sitä löytänyt. Kunnes tänään koiran kanssa lenkiltä tullessa satuin ovea avatessa vilkaisemaan avainnippuani, jossa tolpan avainkin sitten oli. Masentavan pimeä ja märkä lenkki sai arvoisensa päätöksen. Miehen ilme oli taas säälivän ja ärsyyntyneen välimaastossa… Mutta puolustukseksi todettakoon, että avainnipussa on sentään KAKSI muutakin avainta, että pikkuisen vaikeaa sieltä seasta on huomata yhtä pikku avainta!

Hevostelua

Olen aiemmin harrastanut ratsastusta usean vuoden ajan, nyt kun minulla ei ole omaa elämää siihen ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta. Näen kuitenkin välillä unia ratsastamisesta ja haaveena on aloittaa harrastus joskus yhdessä typsyn kanssa.

Tällä haavaa hevoset eivät siis kuulu elämääni. Tai näin olen ainakin luullut. Nyt olen alkanut epäilemään, että meillä onkin hevonen. Tämä tulee mieleen aina kun katson kauppalaskua ja kun eilen täynnä oleva jääkaappi ammottaa tänään tyhjyyttään. Sitä en ole kyllä tiennyt että hevoset juovat maitoakin, ja vielä useita litroja päivässä. Ja mielestäni on eettisesti hieman epäilyttävää, että myös leikkeleet kelpaavat. Koska minä en ainakaan syö kuin hevonen (I wish…), ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että omistamme kyseisen eläimen. Toinen vaihtoehto on että meillä asuu urheileva murrosikäinen poika.