Viikon kuluttua minusta tulee maho lehmä, jos asian näinkin kauniisti
haluaa ilmaista. Minulla on
kohdunpoistoleikkaus myoomien takia. Asian hyväksyminen on vaatinut ”muutaman”
kyyneleen ja monta vuodatusta ystävien kanssa. Kun leikkausajasta soitettiin
minulle, aloin itkemään työpaikan ruokalassa, siis ziisus en välillä kestä itseäni!
Työkaverit pitävät minua kohta ihan hulluna. Tai siis vielä hullumpana kuin
ovat tähän asti luulleet…
En ollut ikinä tajunnut eikä kukaan ollut varoittanut, että
nämä jutut ovat perinnöllisiä, olen nyt kolmas sukupolvi jolla poistetaan
kohtu. Onneksi aloitin lasten teon ajoissa ja minulla on kaksi ihanaa,
ärsyttävää, suloista ja ennen kaikkea tervettä pinnankiristäjää.
Kun ajattelen asiaa järjellä, niin mitä väliä, koska en
millään enää jaksaisi kolmatta vauvarumbaa valvomisineen ja sairasteluineen.
Eikä se ainakaan helpompaa nyt olisi ikäni ja kroonisten sairauksieni takia. Ja
sitä paitsi en edes uskalla ajatella miltä tissini näyttäisivät kolmannen imetyksen
jälkeen, kun ne nytkin ovat kivat kärpäslätkät. Ja kuolisin nauruun, koska jo nyt
lapset (ja mies) aiheuttavat tahatonta ja tahallista komiikkaa tokaisuillaan ja
tekemisillään. Koska minulla on tosi mauton ja huono huumorintaju, nauran
kaikelle tyhmälle. Tänäänkin oli naurussa pitelemistä, kun typsy luki minulle
lukuläksyään, että ” Tahvo odotti kartanon pihassa iso munainen…”, kun siinä
oikeasti luki iso punainen =)) Minä olen niiiiiin tyylitön että parempi vaan
ettei minulle tulee lisää lapsia jotka pilaisin mauttomuudellani. Ja pakko kai
tässä on pari grammaa lähteä painostakin pois, eikö? Tekisiköhän ne rasvaimun
samalla?
Mutta sitten piru vie tunnepuoli iskee takavasemmalta ja kuiskuttelee,
miten aina ajattelin että meille tulee kolme lasta, ja kuinka minulla on vielä
monta vuotta lapsentekoaikaa. Sellainen pieni sivuseikka kuin että mies ei
halua lisää lapsia jää unohduksiin tunnepuolen iskiessä. Ja kun ne vauvatkin
ovat niin söpöjä ja tuoksuvat hyvälle, ja voi jestas niitä somia pikku
vaatteita. Pitää vaan muistutella itselleen, että niistä vauvoistakin tulee
murkkuja, joita ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua somiksi.
Onneksi minulla on tukenani empaattinen ja huolehtivainen
perhe. Mies on kovin huolissaan siitä täyttääkö
tavara enää sille asetetut eksistenssiehdot ja heikkeneekö käytettävyys, murkkua huolettaa joutuuko hän
ulkoiluttamaan koiraa useammin kun olen kipeä ja typsy taas on ihan innoissaan kun pääsee isin
viereen nukkumaan kun olen sairaalassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti