maanantai 5. joulukuuta 2011

Maho lehmä

Viikon kuluttua minusta tulee maho lehmä, jos asian näinkin kauniisti haluaa ilmaista.  Minulla on kohdunpoistoleikkaus myoomien takia. Asian hyväksyminen on vaatinut ”muutaman” kyyneleen ja monta vuodatusta ystävien kanssa. Kun leikkausajasta soitettiin minulle, aloin itkemään työpaikan ruokalassa, siis ziisus en välillä kestä itseäni! Työkaverit pitävät minua kohta ihan hulluna. Tai siis vielä hullumpana kuin ovat tähän asti luulleet…

En ollut ikinä tajunnut eikä kukaan ollut varoittanut, että nämä jutut ovat perinnöllisiä, olen nyt kolmas sukupolvi jolla poistetaan kohtu. Onneksi aloitin lasten teon ajoissa ja minulla on kaksi ihanaa, ärsyttävää, suloista ja ennen kaikkea tervettä pinnankiristäjää.

Kun ajattelen asiaa järjellä, niin mitä väliä, koska en millään enää jaksaisi kolmatta vauvarumbaa valvomisineen ja sairasteluineen. Eikä se ainakaan helpompaa nyt olisi ikäni ja kroonisten sairauksieni takia. Ja sitä paitsi en edes uskalla ajatella miltä tissini näyttäisivät kolmannen imetyksen jälkeen, kun ne nytkin ovat kivat kärpäslätkät. Ja kuolisin nauruun, koska jo nyt lapset (ja mies) aiheuttavat tahatonta ja tahallista komiikkaa tokaisuillaan ja tekemisillään. Koska minulla on tosi mauton ja huono huumorintaju, nauran kaikelle tyhmälle. Tänäänkin oli naurussa pitelemistä, kun typsy luki minulle lukuläksyään, että ” Tahvo odotti kartanon pihassa iso munainen…”, kun siinä oikeasti luki iso punainen =)) Minä olen niiiiiin tyylitön että parempi vaan ettei minulle tulee lisää lapsia jotka pilaisin mauttomuudellani. Ja pakko kai tässä on pari grammaa lähteä painostakin pois, eikö? Tekisiköhän ne rasvaimun samalla?

Mutta sitten piru vie tunnepuoli iskee takavasemmalta ja kuiskuttelee, miten aina ajattelin että meille tulee kolme lasta, ja kuinka minulla on vielä monta vuotta lapsentekoaikaa. Sellainen pieni sivuseikka kuin että mies ei halua lisää lapsia jää unohduksiin tunnepuolen iskiessä. Ja kun ne vauvatkin ovat niin söpöjä ja tuoksuvat hyvälle, ja voi jestas niitä somia pikku vaatteita. Pitää vaan muistutella itselleen, että niistä vauvoistakin tulee murkkuja, joita ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua somiksi.

Onneksi minulla on tukenani empaattinen ja huolehtivainen perhe. Mies on kovin huolissaan siitä täyttääkö tavara enää sille asetetut eksistenssiehdot ja heikkeneekö käytettävyys, murkkua huolettaa joutuuko hän ulkoiluttamaan koiraa useammin kun olen kipeä ja typsy taas on ihan innoissaan kun pääsee isin viereen nukkumaan kun olen sairaalassa.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti