Nonni. Nyt iski taas kauhea riisi. Eilinen hetkellinen tunteilu oli
pientä tämän järkyttävän uutisen rinnalla.
Työpaikkani ilmoitti, ettei enää ensi vuodesta lähtien jaa
työntekijöille taskukalentereita. Siis mitä?? Eikö tässä maailmassa voi enää
mihinkään luottaa?? Olen hallinnut seitsemällä kalenterillani arkeani, ja nyt
yksi niistä aiotaan brutaalisti riistää minulta! No okei, ”hallita” sana on
vähän liioittelua, mutta melkein aina olen ollut melkein siellä missä on
melkein pitänyt ollakin. Oman kännykän kalenterin, työkännykän kalenterin, työn
Outlookin kalenterin, kahden pienen seinäkalenterin ja pöytäkalenterin avulla
ei mitenkään pieni ihminen pärjää, tajuaahan sen nyt jokainen! Siis pitääkö
minun nyt ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin? Niin kuin mennä OSTAMAAN
taskukalenteri? Eikö se ole aika epänormaalia ja suorastaan perverssiä, minä en
ainakaan tunnusta että olisin sitä (ainakaan julkisesti) tehnyt vuosikausiin??
Jos menen ostamaan kalenteria, käy
vielä niin kuin minulle käy aina auton varaosaliikkeessä. Eli kaikki vähänkin järjelliset ajatukset katoavat sillä siunaamalla sekunnilla kun astun varaosaliikkeen kynnyksen
yli, sydän alkaa hakkamaan ja punastun jo valmiiksi kun tiedän että katastrofi
iskee heti kun avaan suuni. Yhdenkin kerran unohdin miksi kutsutaan tuulilasin
pyyhkijää. Sepostin jotain ”sellasesta joka menee ikkunassa viuhviuh kun
käyttää pissapoikaa” ja käytin vielä käsiäni havainnollistamaan viuh viuh
liikettä. (Viittaan tässä kohdin 12.11.2011 päivättyyn kirjoitukseeni.) Mutta hyvin tajusi ystävällinen henkilökunta silläkin kertaa mitä tarkoitin, ja hienosti heillä piti pokkakin. Juu, kyllä nyt on vielä ihan liian aikaista miettiä kalenterin ostamista, siihen tarvitaan siedätyshoitoa. Ja suklaata. Paljon suklaata. Aloitankin siedätyshoidon heti menemällä ostamaan suklaata. Ja vaatteita. Ja laukkuja. Ja kenkiä. Ja meikkejä. Ja lehtiä (mutta ei mitään autolehtiä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti