Isä

12 vuotta.

Luulisi siinä ajassa turtuneen. Toivoisi turtuneensa. Vai pelkääkö että turtuu? Vieläkin tietty partavesi, lämmin ilman henkäys, kirja, valokuva tai musiikki tuo haikean mielen, jossa on myös aimo annos mielipahaa ja syyllisyyttä. Vaikka syyllisyyden ei edes pitäisi olla minun taakkani. Useimmiten en enää edes ajattele isääni, mutta kun ajattelen, se sattuu vieläkin liikaa. Ikävöinnin tilalle jäi liikaa vihaisia sanoja,  epäluottamusta, katkeruutta. Sameat silmät toivat pettymyksen yhä uudestaan. Satunnainen lähentyminen oli kuin lasinen maljakko joka oli rikkoutunut liian monta kertaa ja joka liimauksenkin jälkeen näytti siltä mitä olikin, rikkinäiseltä. Isäni oli kuitenkin muutakin kuin mustien tunteiden tuoja, älykäs ja lämmin ihminen joka osasi olla hyvä vaari esikoiselleni. Hän oli ihminen joka erottuani miehestäni ajoi läpi yön toiselle puolelle Suomea hakeakseen minut ja kuukauden ikäisen lapseni ja viedäkseen meidät lapsuudenkotiini. Hän oli ihminen joka tiesi vastauksen miltei jokaiseen kysymykseeni. Hän oli ihminen joka hyväksyi minut sellaisena kuin olen, vaikka minä en hyväksynytkään häntä. Hän oli isäni, jolle en saanut jättää hyvästejä.