Erään aikakauden loppu

Murkku pilasi minun ja isänsä elämän. Se itsekäs nulikka nimittäin halusi lopettaa amerikkalaisen jalkapallon pelaamisen! Eikä yhtään ajatellut meidän tunteita, snift… Sinne meni NFL ziljoonat ja meidän eläkeasunto Epsanjassa.

Oli hän siitä puhunut jo jonkun aikaa, mistään päähänpistosta ei ollut kyse. Yritimme kaikin tavoin kannustaa (painostaa…?) jatkamaan, mutta kun ei niin ei. Pakottaakaan ei voi. Tai voisi, mutta se ei olisi kenellekään kivaa. Ja ehkä näin innostus joskus vielä iskee uudestaan kun ei ole tarvinnut (ainakaan aina :) mennä pakotettuna harrastamaan. Valkutkin olivat ihanan ymmärtäväisiä ja jättivät oven auki jos hän haluaa palata.

Oli oikeasti aika iso ylläri että kuinka haikea ja surullinen olo itselle tuli. Tuntui että me vanhemmatkin kuuluimme ”Roosters-perheeseen”, ja yhteishenki vanhempien keskuudessa oli hyvä. Eikä kentän laidalla ollut ikinä huutavia ja räyhääviä valmentajia, he saivat nuorten kunnioituksen ja panostuksen ihan muilla keinoin.  

Vaikka olen monesti kironnut kun on joutunut suoraan töistä ajamaan tuhatta ja sataa kotiin hakemaan lapset ja syödä autossa matkalla harkkoihin, niin nyt on piru vie sitäkin ikävä! Ja on ikävä hyödynnettyä harkka-aikaa. Oli ihanaa käydä koiran kanssa kävelyllä muuallakin kuin miljoonaan kertaan kolutuilla tutuilla teillä. Tai käydä typsyn kanssa Mäkelänrinteen uimakeskuksessa uimassa tai lähellä olevissa leikkipuistoissa, syömässä gourmetateria idyllisessä ja rauhaa huokuvassa ympäristössä (Pasilan aseman Hesessä), jutella muiden vanhempien kanssa tai vain istua hiljaa paikoillaan ja seurata harkkoja. Niin suruinen, niin suruinen olen ma.